さよなら、日本

28.2.

No niin tässä Frankfurtissa vaihdolla jo odottelen paluulentoa Helsinkiin, joten nyt onkin hyvä aika kirjoitella viimeiset tekstit helmikuun osalta vielä vaihdosta. Helmikuun ensimmäisellä viikolla oli vielä viimeiset kontaktit japanintunneista sekä vielä läksiäispaardit koulun puolesta. Läksiäisjuhlissa oli jälleen suurin osa OUSSEP-opiskelijoista ja valtaosa saman ohjelman avainhenkilöistä. Juhla järjestettiin koulun ruokalassa, tarjolla oli mukavasti ruokaa ja juomaa. Henkilökunnan puolelta pidettiin puheita ja otettiin hirveästi kuvia jne. Itselle ei kovin haikeita fiiliksiä henkilökunnan hyvästelystä tullut, yhtä huikeaa opettajaa jää kyllä ehkä kaipaamaan, jonka opetustyyli muistutti lukion matikanopea, hirveän iloinen ja energinen tyyppi, josta oli mahdoton olla pitämättä.

Viimeisellä japanin tunnilla oli aika samanlainen meno päällä, vaikka ihmisiä oli vain kourallinen paikanpäällä, useiden karattua jo matkustelemaan. Jälleen piti räpsiä kuvia ja kirjoitella toisille kivoja asioita hyvästeiksi ja sitten kouluhommat olivatkin jo pulkassa 6.2. vaikka japanin lisäksi muuta koulua ei jo pariin viikkoon ollut ollutkaan. Seuraavan viikon käytin sitten kesätöiden hakemiseen Suomesta, joten siitä ei hirveästi ole kerrottavaa.

Seuraavalla viikolla sitten lähdin katsastamaan vielä jotain paikkoja, mitä lähistöllä oli vielä käymättä ja hoidin lähtemiseen liittyvät byrokratiat vielä pois alta. Byrokratiaa ei loppupeleissä ollut liikoja. Kaupungintalolla joutui taas käymään (2 viikkoa ennen lähtöä aikaisintaan) kolmella eri tiskillä sanomassa, että lähden nyt, että rahaa ei enää heru vakuutuksiin ja eläkkeisiin. Tämän lisäksi pankkitili ja puhelin liittymä piti sulkea. Olin aika ylpeä itsestäni, kun selvitin tällä kertaa kaiken itsekseni rajallisella kielitaidollani eikä hommaan edes kulunut koko päivää. Tosin aika hyvin pärjäsi vaan sanomalla, että lähden kotiin ja hommat lutviutui itsestään. Puhelinliittymäkin oli niin edistyksellisesti valittu, että sen sai peruttua netissä. Omana erikoisuutena SIM-kortti piti palauttaa postitse takaisin yhtiölle.

Nähtävyyksien osalta kävin vielä katsastamassa Osakan akvaarion, Kioton FushimiInari-Taisha:n ja Kinkakuji:n. Osakan akvaarion sanotaan olevan yksi maailman parhaimmista ja olihan siellä fisua jos jonkinlaista, sekä jättimäinen keskustankki, jonka toiselle laidalle ei edes nähnyt enää. Mereneläviä oli kaikkialta ympäri maailmaa  vähän kaikista kerroksista. En pääse yli siitä kuinka siistejä otuksia saukot on. Tarvitsisin yhden lemmikiksi. Samalla lähistöltä löytyy food court tyyppinen rakennus eli sinne on koottu erilaisia ravintoloita suuri määrä yhteen paikkaan, josta sitten voi itse valita mieleistänsä. Itse söin tähän asti surkeimman annoksen ramenia Japanin reissuni aikana. Alueelta löytyy myös maailmanpyörä, joka on kolmas laatuaan ihan tässä Osakan alueella, en ihan ymmärrä tätä fetissiä niiden suhteen.

Fushimi Inari-Taisha on kuuluisa sadoista punaisista porteistaan joiden alta kulkee reitti pyhätölle Inari-vuoren huipulle. Ajattelin, että kyseessä olisi vain lyhyt pätkä kävelyä, mutta reitin kiertämiseen menikin useampi tunti vuoren päälle ja takaisin. Aluksi luulin porttien sisältävän erilaisia hengellisiä tekstejä kyljissään ja metsässä oli ihan mukava tunnelma. Joskus huipun jälkeen aloin pikkuhiljaa tajuamaan mistä hommassa taisi olla kyse. Reitin alussa olin havainnut oudon hinnaston, jossa oli porttien kuvia ja hinnat erilaiselle ratkaisuille ja olin hämmentynyt siitä, mitä tuo mahtaa tarkoittaa. Pikkuhiljaa aloin tunnistamaan merkkejä sieltä täältä ja tajusin, että portteihin myydään ilmeisesti mainostilaa tai yritykset voivat ostaa itselleen portin tienvarteen johon sitten saa laittaa omat terveisensä. Ignorance is bliss. Istahdin reitin varrella teelle ja jutustelin amerikkalaisen pariskunnan kanssa, joka työskentelee Okinawalla, armeijan tukikohdassa. Inarilta nappasin takoyakit matkaan ja suuntasin vielä Kinkakuji:lle. Kinkakuji (金閣寺) on jollekin kuuluisalle samuraille pykätty eläketalo lammenrannalla suuren puutarhan ympäröimänä. Erityisen siitä tekee se, että rakennuksen kaksi ylimmäistä kerrosta on päällystetty lehtikullalla. Joku tyyppi 1950-luvulla kulminoi pakkomielteensä rakennusta kohtaan polttamalla sen maan tasalle, joten alkuperäisestä ei ollut enää kyse. Tuntuu olevan oikeastaan yleisempää, että rakennus on kerran mennyt maantasalle ja pykätty uudestaan kuin, että nähtävyydet olisivat aitoja restauroituna säilytettyjä rakennuksia. Yritin myös käydä vähän shoppailemassa jotain pientä tuomisiksi, todella heikolla menestyksellä.

Viimeisellä viikolla maanantaina ja tiistaina sain vieraakseni japanilaisen kaverini kymmenen vuoden takaa, Keisuken Tokiosta. Alun alkaen pelkäsin, että niin pitkän tauon jälkeen homma ei voisi olla mitään muuta kuin kiusallista, mutta olin pahasti väärässä. Vuokrattiin auto vuorokaudeksi ja suunnattiin Awajiman saarelle syömään vähän fisuruokaa (ankeriasta tarkemmin ottaen) ja kylpemään onsenissa vielä viimeisen kerran ja ihmettelemään jotain Japanin kuuluisimman arkkitehdin suunnittelemaa kompleksia ja harmaaksi betonimöhkäleeksi se kyllä miellytti silmää, vaikka arkkitehtuurista ei mitään käryä olekaan. Juttua piisasi oikein mukavasti. Yleinen aihe mistä saan selittää aina ummet ja lammet muille on armeija, koska on heille kyse on täysin oudosta asiasta. Saarelta suunnattiin Kobeen illastamaan ja päädyin lopulta radikaaliin ratkaisuun ja mentiin syömään maailmankuulua Kobe beefiä. Keisukelta sain perehdytyksen aiheeseen siitä, kuinka lehmät nimetään sitten, kun asiantuntijaraati on tutkinut eläimen lihan tarkkaan (tiettyjen rasvakerrosten paksuutta ym. ominaisuuksia) ja vasta tämän jälkeen lihaa saa kutsua Kobe beefiksi. Täytyy sanoa, että tyyris pihvi ateria oli kyllä maineensa veroinen. Parempaa en ole koskaan syönyt ja vähän epäilen tokkopa tulen uudestaan syömään, ellen uudestaan tule käymään Kobessa. Gastronominen orgasmi suorastaan. Tästä vielä omille kulmille izakayaan vähän juopottelemaan ja siitä sitten kelpasi mennä unille. Seuraavana päivänä suuntasimme sitten samaiselle food courtille kuin akvaarioreissulla, koska en määränpäätä tajunnut ennen perille saapumista ja sen jälkeen en kehdannut mitään sanoa, eikä se kyllä mitään haitannutkaan. Eri ravintolaan vaan syömään ja kiertämään food court uudestaan ympäri, asiantuntevammassa seurassa. Pisteltiin poskeen takoyakeja ja omeraisua eli omeletin sisään taiteiltua paistettua riisiä, jonka alkuperä on juuri kyseisessä ravintolasta. Tässä vaiheessa Keisuken piti jo lähteä palauttamaan autoa ja suunnata lentokentälle, sillä tämä suuntaisi seuraavan päivänä jenkkeihin, ja toivoteltiin molemmat, että tällä kertaa ei odoteta kymmentä vuotta ennen jälleennäkemistä.

Viimeinen viikko kului muutenkin suurilta osin vain syömisen ja hyvästelemisen merkeissä. Keskiviikkona vallattiin yakiniku (all you can eat and drink paikka) 25-30:nen ihmisen voimin ja hyvästeltiin siellä. Seuraavana päivänä kävin thaikkutyyppi Natin kanssa vielä ramenilla ja perjantaina kaiten sushissa. Perjantai iltana vielä toisen kerran ramenille Jeremyn kanssa, kun yksi kerta ei millään riittänyt. Tässä samalla sitten hoidettiin huoneen loppusiivoukset ja –tarkastukset sekä pakkaamiset ja valmistauduttiin henkisesti lähtöön. Vielä kun kaverit olivat muualla reissussa tuntui, että pääsisi jo kotiin, mutta lähdön hetkellä iski jo pieni haikeus ja suru. Paljon hyviä tyyppejä tullut tutuksi tässä vaihdon aikana ja muutaman soisi muuttavan mukanani Jyväskyläänkin. Myös uusia kontakteja tuli muodostettua jokaiselle mantereelle Anktartista ja Afrikkaa lukuunottamatta. Amerikkoihin tosin vähemmän puoleisesti.

Kaiken kaikkiaan vaihdosta jäi hyvä fiilis, mutta se on lähinnä muiden vaihtareiden ja joidenkin harvojen japanilaisten ansiota. Koenkin aika vahvasti kuuluvani tämän sivun kolmanteen luokkaan. Täysin paikalliseen väestön kanssa elämiseen vaadittaisiin vaivaa ja aika hyvää japaninkelen taitoa, jota minulta ei ikävä kyllä lähtiessä (eikä kyllä vieläkään) ollut. Jonkinasteinen pohjataso olisi hyvä olla olemassa niin kieltä pääsisi samantien käyttämään päivittäisessä kanssakäymisessä ja kehittyminen ei olisi vain oman opiskelun varassa. Koulun puolesta muuten en koe hirveästi kyllä kehittyneeni muuten kuin kielen osaamisen osalta. Muut kurssit olivat lähinnä tasoa ”ihan kiinnostavia”, mutta hyvin yleistasoisia. Muuta tosin ei voinut odottaakaan, kun kaikkien pääaineiden opiskelijoita saapuu ympärimaailmaa samaan ohjelmaan. Akateemista hyötyä olisikin voinut tavoitella mielummin yliopiston labraohjelmasta, mutta tällä suuntauksella ongelmaksi muodostuu vaihto-opiskelijan kannalta japanilainen työkulttuuri, eli labrassa oltaisiin sitten aamusta iltaan. Tai itse en ainakaan pitäisi ihan optimaalisena sitäkään, että menen pallon toiselle puolelle tuijottelemaan vetokaapin seinää puoleksi vuodeksi, vaikka työskentelystä jää varmaan myös paljon käteen. Tunti pitäisi vielä venata lentoa Frankfurtista Helsinkiin ja kohta täysi vuorokausi tultu oltua reissussa. Vähän huonot lennot tuli ehkä valittua näin paluumatkalle, mutta näillä mennään. Päivittelen vielä kuvat ja jotain muuta pientä jos huomaan, että jotain jäi puuttumaan. Kirjoitusvirheitä saattoi nyt jokunen eksyä vireystilan vuoksi tekstin sekaan. Kiitos lukemisesta, toivottavasti jotain mielenkiintoista teksteistä jäi käteen J

감사합니다 Korean seikkailu

31.1.2015

Noniin täällä alkaa olla hommat loppusuoralla yhtä tehtävää ja raporttia lukuunottamatta niin kertaillaan nyt tammikuun tapahtumat tässä. Viime postauksesta 15. päivän Koreaan lähtöön väitän ainakin viettäneeni ahkeraa elämää. Maanantaina 12. päivä kampuksella juhlivat sillä hetkellä Toyonakan kaupungin 20-vuotiaat (二十歳,hatachi) tätä faktaa, niin kävin katsastamassa menoa siellä sitten kavereiden kanssa. Parikymppiseksi pääseminen tarkoittaa täällä samaa kuin Suomessa 18 v., saa juoda kaljaa. Täällä ennen kuin nuoret päästetään ryyppäämään, heidät istutetaan pariksi tunniksi saman katon alle kuuntelemaan puheita ja kaikkea muuta mukavaa. Meidän pienokainen Jeremykin osallistui tapahtumaan ja kertoi, että paljoa muuta suljetussa tilaisuudessa ei tapahtunut. Pakkoistunnon jälkeen oli tarjolla vielä lukiolaisten järjestämää teeseremoniaa, pilakuvia, opettajille terveisten kirjoittelua, valokuvausta ja kortsujen jakelua, että olkaahan nuoret tänään kiltisti. Itsekin päästiin tässä siivellä sitten testaamaan tuo teeseremonia. Nuoret olivat luonnollisesti ykköset yllä. Kaikilla naisilla oli kimonot yllä (着物 tarkoittaa muuten kirjaimellisesti ”pukujuttu”), mutta pettymyksekseni suurimmalla osalla oli jo puvut päällä perinteisen hakaman sijaan, mikä on omasta mielestäni ainakin vähän sääli. Ohjelma päättyi hyvissä ajoin kolmelta ja nuoret jatkoivat tästä eri ravintoloihin jo aloittelemaan illan rankkaa tinaamista ja me päädyimme vielä ramen raflaan vetämään kunnon herkkuruokaa. Ramen on meikäläiselle kyllä se ykkösruoka Aasiassa (Kiinasta peräisin) so far, vaikka kaikennäköistä on tullut täällä jo maisteltuakin.

Korean Seikkailu 15.-20.:

Day 1:

Aikanaan Korean reissusta puhellessa kyllästyin mähkimään aikatauluja muiden kanssa, varasin lennot näille päiville ja totesin, että mukaan saa liittyä ken haluaa. Torstai aamuna sitten suuntasin yksinäni kohti lentokenttää. Yksin matkustaminenkin on mukavaa, tapaa paljon paremmin uusia ihmisiä, kun ei voi viettää tuttujen ihmisten kanssa mukavuusalueella kaikkea aikaansa. Koreaan lensi puolisentoista tuntia, Japanin lentoasemalle pääsemiseen toinen mokoma ja Seoulin päässä sitten tunteroinen metropolin keskustaan pääsemiseen. Hostellille saavuin sitten siinä viiden aikaan iltapäivällä. Hostelli oli Nomad House Itaewon, neljäntoista sängyn, kolmen huoneen asunto, Itaewonin kaupunginosassa hieman syrjäisessä paikassa korkean mäen päällä. Hostellista tuli aika omalaatuiset vibat, fiilis oli enemmänkin kuin olisi kaverin luokse tullut muutamaksi päiväksi punkkaamaan, maksavan asiakkaan sijaan. Osan tästä tunnelmasta loi hostellissa jo useamman viikon asustaneet kolme jenkkiä, jotka sitten olivat kuin kotonaan tämän ansiosta. Lisäksi myös hostellin omistaja, Joe Lee, 31 v. nuorekas kaveri koko ajan haastamassa shakin peluuseen ja muuten todella avulias kaveri, myös asui paikan päällä, low seasonista johtuen. Pari maininnanarvoista tyyppiä on Grant ja Elaine. Elaine oli Joen ikäinen naikkonen, josta tuli aika stereotyyppiset jenkki fiilikset: tykkäsi puhua aika paljon itsestään, vähän päällekäyvä jutuissaan, jonka matkasuunnitelma oli nukkua päivät ja juhlia yöt. Grant sitten oli sellainen maailmankiertäjähippi kahden kitaransa ja henkisten juttujensa kanssa, että ei hänestä voinut olla tykkäämättä. Kaveri oli kanssa orgaanisen kemian opiskellut, pienet fiilikset tuli, että olisi tavannut itsensä jossain toisessa ulottuvuudessa. Lopulta hostellia tuli jaettua yhteensä yhdeksän ihmisen kanssa.

Tältäpä näytti Nexon Arena

Hostellilta lähdin sitten aika pikaisesti jo Gangnamiin metsästämään Nexon Arenaa, jonne oli tarkoitus lähteä vähän penkkiurheilemaan loppuillaksi. Etelä-Koreasta on jo 90-luvun puolivälistä alkaen kehittynyt elektronisen urheilun mekka. Esportsissa siis kyse on pohjimmiltaan tietokonepelien pelaamisesta perinteisestä urheilusta tutuilla tavoilla joukkueet tai yksilöt toisiaan vastaan rahasta, sponsoreineen kaikkineen. En lähde sen syvemmin aiheesta selittämään, mutta katsojalle kokemus on aika samanlainen perinteiseen urheiluun verrattuna. Tämän touhun parissa vietinkin sitten kolme iltaa reissustani eikä kyllä kaduta yhtään. Tapasin kolme uutta tyyppiä sielläkin (korealaisista ei toivoakaan, koska todella harva täälläkään puhuu sanaakaan englantia); Jib-tyttö oli saapunut Thaimaasta katsomaan suosikkipelaajiaan, Philip, ruotsalainen konduktööri oli kiertänyt Kaakkois-Aasiaa jo useamman kuukauden ja ”Dominic”, korealainen kaveri, joka oli saapunut Montrealista opiskelemasta käymään kotona vierailemassa.

Day 2: War Memorial

Toinen päivä hujahti Korean War Memorialissa ja penkkiurheillessa. Tai no, aamu hujahti siinä ihmetellessä, mitä kukaan näkee peanut-butter–jam –voileivissä ja Joen heräämistä odotellessa, joka oli edellisiltana lupaillut lähteä mukaan läheisen mäen huipulla törröttävälle Seoul Towerille. Aikani odoteltuani unohdin sitten koko tornin (harvemmin sieltä mitään kiinnostavaa sumuisen metropolialueen lisäksi näkee) ja totesin, että Joe taitaa olla taas näitä hostelli-isäntiä, jotka haluavat aina olla kaikessa mukana ja tekemässä jotain, mutta joiden puheisiin ei kuitenkaan voi juuri luottaa. Järkkäsi hän mulle kuitenkin DMZ kierroksen lauantaiksi, mikä oli mukavaa. Sotamuseo oli parinkymmenen minuutin kävelyn päässä ja hyvän matkaa kävelin piikkilangalla koristellun muurin viertä, poliisien kävellessä vastaan tasaiseen tahtiin. Jotain salaisuuksia ilmeisesti varjelivat. Itse sotamuseo oli melko suurelti keskittynyt luonnollisesti Korean sotaan, mutta koko maan historia kokonaisuudessaankin on hyvin sotaisa. Museo oli valtava ja sisälsi suuren kokoelman kaikenlaista sotatavaraa niin sisällä kuin ulkonakin, kuten kuvista näkyy. Itse en ainakaan, muista että koulussa olisi Korean sodasta juuri enempää kuin mainittu aikanaan, joten ihan opettavainen kokemus. En ollut tietoinen siitäkään, että maa oli Japanin tyrannian hallinnassa toisen maailmansodan loppuun saakka (täällä omista teoista vaietaan, toisin kuin vaikka Saksassa). Museossa ja myöhemmin Pohjois-Korean rajalla vieraillessa kyllä sai vähän ajatuksella kuunnella, ottaen huomioon melko suoran propagandan, mitä tiedon lisukkeena tarjoiltiin. Kovasti myös kiittelivät niitä kaikkia maita, jotka sotaan YK:n armeijan mukana sotaan osallistuivat.

Museon jälkeen suuntasin jälleen Gangnamia kohti viettämään illan eilisestä tuttuun tyyliin. Pelien välissä lähdin metsästämään syötävää, mutta ruoan löytäminen oli vähintäänkin haasteellista, kun kaikki listat on vain koreaksi, hintoja ei ole missään ja kukaan ei puhu sanaakaan englantia. Lopulta yritin yhdestä ovesta sisään, mutta vanha mies näytti, että suljettu ollaan. Kiersin kulman kautta toiselle ovelle, joka tietämättäni oli saman ravintolan toinen sisäänkäynti ja kysyin uudestaan saisiko täältä ruokaa. Tällä kertaa pöydässä istunut plastiikkakirurgifirman ”director” vähän tulkkasi mulle ja sain kuin sainkin ruokaa eteeni. Siinä sitten vähän jutustelin miehen kanssa ja jossain vaiheessa hän kehotti ottamaan sitten yhteyttä. Kysyin vitsillä olenko hänen mielestä plastiikkakirurgian tarpeessa ja sain suoran vastauksen kyllä. Koreassa plastiikkakirurgia on arkipäivää, 16-vuotiaat saavat leikkauslahjakortteja ja niin pois päin, joten hänen näkökulmasta mies ei sanonut mulle mitään ilkeää. Koreassa ajatellaan, että kauneus ei ole synnynnäistä, vaan se ansaitaan (veitsen alla). Mies myös maksoi ateriani ystävällisyyttään, joten turvauduin vaan ”smile & wave” –taktiikkaan. Seoulin metrojärjestelmä oli kyllä joukkoliikenteen utopiaa. Paras joukkoliikenne mitä tähän asti missään olen kohdannut. About eurolla pääsee mihin tahansa koko kaupungin kattavassa metroverkostossa ja kartta kädessä asemalta toiselle suunnistaminen on idioottivarmaa. Junatkin olivat aina minuutilleen ajallaan Japanin tapaan.

Day 3: DMZ (Demilitarized Zone)

Noin tunnin päässä Seoulista siintää jo Pohjois-Korean raja ja maita erottava DMZ. Ryhmämatka alkoi kahdeksalta ja yhdeksältä odoteltiin bussia, jolla päästäisiin tuon itse alueen sisälle. Ryhmässä oli mukana australialaisperhe, pari kiinalaista, Etelä-Afrikkalaiset sisarukset. Opas puhui hyvää englantia, tosin vähän fanaattisen propagandaiseen sävyyn (ihan oikeasti). Odottelupaikalta näkyi jo pitkä valkoinen silta, jota pitkin sodan aikana oli vaihdettu vankeja aikanaan. Junan rähjän tarinan olen päässyt jo unohtamaan, mutta joku sen jostain syystä siinä rajalla ampui. Paikalla oli myös rauhan kello ja koko alueella oli yleinen toive Koreoiden yhdistymisestä vielä jonain päivänä. DMZ:lle puikkelehdittiin passitarkastuksen jälkeen kulkuesteiden välistä bussilla lehmän siltaa pitkin. Nimensä silta oli saanut seuraavan tarinan mukaan: Hyundain perustaja varasti isänsä ainoan lehmän pääomakseen rikastumiselleen. Ryysyistä rikkauksiin stoorin jälkeen pojalla oli huono omatunto, mutta Korea oli jo jaettu puoliksi ja isä oli toisella puolella eikä tätä päässyt tapaamaan. Poika sitten lähetti tuota siltaa pitkin isälleen sata ja yksi lehmää takaisin maksuna siitä yhdestä.

Propaganda Town

Ensimmäinen pysäkki itse DMZ:llä oli viimeinen juna-asema ennen Pohjois-Koreaa. Toisena pysähdyttiin näköalatasanteelle, josta pääsi kurkkimaan Pohjois-Korean puolelle. Kaukaisuudessa pystyi erottamaan Propaganda Townin, joka osoittaa Pohjois-Korean ylivertaista elintasoa, mutta jossa ilmeisesti ei asu ketään, vaikka kylään sytytetään valot joka ilta samaan aikaan. Paikalta voi myös nähdä maailman suurimman lipun, Etelä-Korean vähän pienempi seisoo sitten toisella puolella jokea vastassa. Kolmas kohde oli yksi Pohjois-Korealaisten aselevon jälkeen Seoulia kohti kaivamista tunneleista. Koreathan eivät missään vaiheessa virallisesti ole tehneet rauhansopimusta. Tunnelissa itsessään ei saanut kuvata ikävä kyllä. Mutta se oli sellainen märkä, matala, useamman sata metriä pitkä kolo, jonka päässä on seinä, josta voi taas vähän yrittää pienestä ikkunasta kurkkia pohjoisen puolelle siinä onnistumatta. Seinillä näkyy mustaa hiilipölyä, jota Pohjois-Korealaiset sutivat väittääkseen olleet vain hiiltä louhimassa ja eksyneensä. Tämän jälkeen vierailtiin vielä farmer’s marketissa katselemassa DMZ alueella viljeltyjä tuotteita, kuten riisiä, ginsengiä, hunajaa ja mustia papuja. DMZ alueella asuu useita ihmisiä valtion maksamalla korvauksella ja verovapaudella viljelemässä maata. Koska alue on demilitarisoitu niin alueen luonto on hyvin puhdas ja ainutlaatuinen Koreassa. Viimeinen pysäkki oli sitten puhdasta ginseng-juuren markkinointia. Lyhyesti sanottuna ginseng tekee hyvää kaikenikäisille ja sitä pitäisi syödä päivittäin ja hintaakin vaivaiset 100-200$ kuukauden annos. Tällä kertaa jäi ostamatta.

DMZ kierros päättyi Seoulin kaupungintalon läheisyyteen, josta kävin sitten katsastamassa lähellä sijaitsevat nähtävyydet. Keskellä kaupungin metropolia pönöttävä yksinäinen portti, jonka joku pyromaani oli jokunen vuosi takaperin polttanut niiltä osin kuin poltettavaa on. Itse kaupungintaloa kävin vähän katselemassa, vaikka arkkitehtuurista en mitään tiedäkään, oli sen verran omaperäinen laitos. Muutenkin Seoulin arkkitehtuuri pistää silmään erikoisine muotoineen, vaikka väreiltään rakennukset yleisesti ottaen on aika harmaavoittoisia. Lopuksi kävin vielä katsastamassa vieressä olleen Deoksugung –palatsin, joka oli yksi kaupungin viidestä suuresta palatsikompleksista.

Day 4: Gyeongbokgung

Seoulin ja varmaan koko Koreankin isoin palatsi oli muuten iso. Saavuin paikalle juuri sopivasti vahdin vaihdon alkaessa. Näyttelijät perinteisiin sotilaidenpukuihin pukeutuneena suorittivat vahdinvaihtoseremonian perinteiseen tyyliin, musiikkeineen päivineen ja selostaja selitti mitä kussakin vaiheessa tapahtui. Varsin hauskaa seurattavaa. Siitä sitten siirryin kävelemään ympäriinsä palatsialueella. Kaikennäköistä rakennusta ja puutarhaa (joka nyt talvella ei paljoa säväyttänyt) sai ihmetellä, lähes kyllästymiseen asti.

Palatsin sulkeuduttua jatkoin matkaa Insadongin kaupunginalueelle, mikä on Seoulin designin keskus. Tarjolla oli hirveästi eri ravinteleita, käsitöitä, makeisia, maalauksia, design koruja ja vaatteita ym. jota kaupattiinkin aika aggresiivisesti joissain paikoissa. Korealaiset ihmiset ovat kyllä hyvin erilaisia verrattuna japanilaisiin. Ystävällinen asiakaspalvelu ei ole enää itsestäänselvyys ja ihmiset ovat avoimemman rasistisia. Koreassa 8 vuotta asunut Elaine selitti, että häntä saatettiin osoitella ja naureskella ihan avoimestikin. Itse en vastaavia kokemuksia saanut ja ihan peruskohteliaita ihmiset mun kokemusten mukaan oli, ei vaan niin ylitsevuotavan ystävällisiä kuin japanilaiset, vaan lähempänä perus länsimaalaista.  Kiertelin siellä täällä katselemassa niitä näitä, mutta en mitään hirveän ihmeellistä lopulta löytänyt, joten suuntasin sankan lumisateen iskiessä takaisin hostellille.

Day 5:

Viimeinen päivä ja suuntasin jälleen Gyeongbokgungin läheisyyteen, mutta tällä kertaa tutkimaan perinteisillä hanok-asunnoilla täytettyä asuinaluetta, jonka autenttisuudesta pidetään tarkasti huolta. Paikka oli vähän piilossa, mutta hetken harhailun jälkeen löysin oikealle paikalle. Ihan kivan näköistä aluetta, mielellään siellä voisi asuakin. Jostain syystä maanantai vastaa Koreassa sunnuntaita meillä, eli monet paikat olivat kiinni. Tämä koski myös kolmatta palatsia johon olin ajatellut seuraavaksi suuntaavani, mutta tästä syystä paikka jäi näkemättä. Eiköhän niitä palatseja tullut ihasteltua ihan tarpeeksi kuitenkin. Myös palatsin eteläpuolella sijaitseva suuri puistoalue oli ilmeisesti jonkun remontin alla, joten sinnekään ei päässyt, joten homma meni vähäksi aikaa vähän harhailuksi, kun mietin seuraavaa siirtoani. Kävelin sitten Cheonggyecheon-joen varteen, joka kulkee läpi kaupungin, mutta ei sekään kauhean viihdyttävä näin talvella ollut.

Lopulta löysin itseni paikalliselta ”yö”marketilta eli hallista, jossa sai maisteltua kaikkea korealaista ruokaa mitä mieleen vaan saattoi juolahtaa. Paikka oli kuhinaa täynnä ja ruokia oli kaikenkarvaisia erilaisia. Päädyin ostamaa jonkunlaisen perunapannukakun jota syötiin marinoitujen kaalinpalojen kera ja syömään kulhollisen dumplingkeittoa, jota myyvä vanha nainen osasi kysyä mistä olin kotoisin ja vastauksen kuultuaan iloisesti sanoi vaan ”Nokia! Nokia!”. Ruoka yleisesti ottaen oli tosi tulista ainakin omaan makuun, nokka vuoti joka aterialla. Joka aterian yhteydessä tarjottiin hapatettua, tulista kaalia lisukkeena, kimchiä. Lisäksi moniin ruokiin sotkettiin jotain punaista tahnaa mikä teki ruoista aina todella tulisia ja henkilökunta yritti aina tunkea lisää sitä sekaan, kun ilmeisesti oli niin heikosti maustettua tavaraa vielä. Jotain lihakeittoa latkiessani Joen kanssa, ruoka oli niin tulista, että niukin naukin sain sen kurkusta alas. Joe otti maistiaiset ja totesi, että tää on ihan mediumia... Muilta osin kyllä korealainen ruoka maittoi hyvin, ikävä kyllä vaikeaselkoisuuden vuoksi korealainen BBQ jäi testaamatta. 

Viimeiseltä penkkiurheilusessiolta palaillessani tajusin, että en ole vielä käynyt katsastamassa korealaista nettikahvilaa PC Bang:ia, jotka ovat kuuluisia kulttuuristaan. Paikat ovat 24/7 auki, jengi pelaa siellä itsensä hengiltä silloin tällöin ja muuta mukavaa. Nousin keskiyöllä metrosta maanpinnalle ja katselin vain ympärilleni, kunnes katseessa siinti oikea valomerkki. Dominic oli sanonut, että niitä on Koreassa joka paikassa eikä selvästikään valehdellut. Paikalla oli parikymmentä ihmistä tähänkin aikaan pelailemassa ja kympillä aikaa sai kuluttaa 10 tuntia. Aika kovaa touhua. Itse istuin kaksi tuntia vähän pelailemassa StarCraft 2:ta, jota olin iltaisin käynyt katsomassakin.

Day 6:

Viimeinen päivä, mutta lento lähtisi vielä illalla, joten suuntasin kovasti matkaoppaissa hehkutettuun Dragon Hill Spa:han kylpemään loppupäiväksi heti aamusta. Joekin liittyi tällä kertaa seuraan. Oli huvittavaa kuinka hermona kaveri oli alastomuudesta (aluksi). Kympin hinnalla sai kylpyaikaa 12h, mikä oli johdatellut minut ajatukseen, että kylpylä olisi valtava. Tämä aika tosin oli ilmeisestikin tarkoitettu omien kirjojen lukemiseen, puhelimen räpläilyyn ja muuhun vastaavaan, kuten sain huomata. Kylpyläosastolla oli neljä allasta (erilaisilla vesillä) ja turkkilaisella saunalla alakerrassa, sekä yksi jacuzzi tyylinen ratkaisu, johon ei kyllä saatu poreita aikaiseksi millään. Yksi alakerran allas oli viileämpi, kesäisen järviveden lämpöistä suunnilleen. Kylvettiin rauhassa (hieronta ja perinteinen ihonkuorinta olivat vähän liian tyyriitä ikävä kyllä) ja lähdettiin sitten katsastamaan muut palvelut. Oli kattoravintolaa, kuntosalia (vain jäsenille), ruokaa ja juomaa myynnissä muuten vain, arcadepelejä, jäähuonetta, suolakivilämminhuone, muita lämmin ja kuumahuoneita (joihin mentiin vaatteet päällä), uima-allas ulkona ja FINNISH STYLE SAUNA! Hetken jo ehdin iloitsemaan, kunnes löysin tuon saunan. Lauteet oli ainoa asia mikä vähän muistutti Suomesta, mutta 45 asteen lämpö ja kiukaan puuttuminen saivat miettimään, pitäisikö mennä valittamaan jollekin. Pyhäinhäväistys. Noi erilaiset huoneet oli vähän sellaisia, että sinne mentiin vaan makaamaan/nukkumaan ja näin pois päin, niinpä ei innostuttu niistä niin hirveästi. Ei hirveästi innostuttu näistä kaikista palveluista, joten päädyttiin vaan uudestaan kylpyyn ja siitä sitten syönnin kautta lähdin suunnistamaan lentoasemalle. Seoulin juna-asema oli kyllä hieman hämmentävä, koska lentoasemalle pääsee kahdella eri junalla ja metrolla päälle niin otin vahingossa hitaan junan ja melkein myöhästyin lennoltani. Junasta juosten kerkesin check-inniin 10 min ennen sulkemista. Lopulta kaikki meni onneksi vihkoon ja ehdin jopa yöksi dormille.

Koreasta palaamisen jälkeen sitten väänsinkin vielä koulutöitä pakettiin (kahden viikon japanin läksyt mm.) sitä mukaa, kun deadlinea pukkasi lauantaihin saakka. Lauantaina kävin Narassa pyörimässä ja katsomassa Wakakusa Yamayaki juhlaa, josta sitten jatkoinkin laatuaikaan sängyssä tänne saakka kuumeesta nautiskellen, mitä nyt kävin japanin kokeen (sopivasti vaihdon ainoa koe) tekemässä kivassa houreessa. Mutta Naran reissu oli taas perinteinen sightseeing diili. Heti juna-aseman vieressä aukeaa jättimäinen puistoalue, josta löytyy vaikka millä mitalla pagodaa ja temppeliä ajalta, jolloin Nara oli Japanin hengellinen keskus ja pääkaupunki. Puistoaluetta myös pesitti suuri määrä peuroja, joita Miyajiman tapaan sai kiusata ja syöttää (vain paikanpäältä ostettavilla ruoilla) omalla vastuulla. Kierreltiin ensin pari pienempää temppeliä ja pagodaa yleisellä alueella lävitse, jonka jälkeen sitten käytiin tsekkaamassa päänähtävyys Todaiji, josta sisältä löytyy (ilmeisesti) maailman suurin Buddhan patsas. Kuudeksi sitten keräännyttiin puistoalueen reunalla sijaitsevan suuren mäen juurelle. Ensin saatiin katsella n. vartin ilotulitus, josta tuli enemmän uudenvuoden fiilikset, kuin täällä uudesta vuodesta. Tämän jälkeen kuivaa ruohoa kasvava mäki sytytettiin tuleen. Coolin näköistä. Perinteen alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta jotkut hypoteesit ehdottavat, että kyseessä oli eri temppelien voimannäyttöä toisilleen tai sitten tulella yritettiin vaan ajaa pois villisikoja, mene ja tiedä.

Havaintoja:

-Vaikka Japanissa voi huoletta jättää lompakot ja kännykät yleisellä paikalla sikseen niin erästä asiaa ei missään tapauksessa saa päästää silmistä, nimittäin sadan jenin sateenvarjoasi. Kolmas kerta tuli täyteen nyt, kun jätin luokan ulkopuolelle sateenvarjon oppitunnin ajaksi ja takaisin lähtiessä se oli kadonnut. En tiedä eikö jotkut puupäät vain tunnista omaansa vai onko joku laittanut aikanaan vahingon kiertämään ja perinne jatkuu...

-Kuumeen sairastaminen talossa, jossa keittiö ja vessa on ulkolämpötiloissa ei ole miellyttävää.

-Jotenkin nuo Korean paikannimet ja kieli ei tarttunut päähän ei sitten millään. Ainoa asia mitä viidessä päivässä opin sanomaan oli kiitos: gamsahabnida.

明けましておめでとうございます

9.1.2015

Noniin aika palailla taas linjoille! Akemashite, omedetou gozaimasu, hyvää uutta vuotta kaikille. Viime vuoden puolella tuli vielä käytyä Kobe Illumination –tapahtumassa, jossa osa kaupungista valaistaan muistona Kobessa -95 tapahtuneelle suurelle maanjäristykselle. Kobe itsessään oli todella länsimaalaisen näköinen kaupunki eikä sitä ehtinyt erityisemmin tutkia. Tapahtumasta itsestään ei ole paljoa muuta kerrottavaa, kuin että maanantainakin paikalla oli väkeä kuin pivossa. Muuten kuvat kiteyttävät varmaan tapahtuman sisällön aika hyvin. Kävin myös vielä elokuvissakin katsomassa Naruton uuden animeleffan, mutta ei siitä puheesta yksinkertaisia lauseita lukuunottamatta paljoa selkoa saanut. Joulu tosiaan tuli vietettyä perheen kesken Suomessa, mikä oli luonnollisesti aivan mahtavaa, mutta samalla myös lyhyt kääntyminen aiheutti samalla murhetta siitä, että piti vielä lähteä takaisin. Uudeksi vuodeksi palasin sitten jälleen Japanilandiaan. Säiden suhteen meni kyllä hauskasti, kun Suomeen saapuessa alkoi samantien pakastaa (Japanissa mentiin yli kymmenen asteen pitkästä aikaa) ja heti palaamisen jälkeen molemmissa paikoissa päästiin takaisin nollan tuntumaan ja tänne saatiin lumisadetta. Hetken oli olo kuin milläkin pakkasukolla.

Japanilainen uusi vuosi poikkeaa kovasti länsimaisesta siinä, että kyseessä ei ole mitkään megaluokan bileet vaan enemmänkin perheen kanssa vietetty hiljainen juhla, mikä muistuttaa ehkä lähemmin joulua. Temppeleillä piisaa vilinää erilaisissa rituaaleissa kolmen päivän aikana mitä uuden vuoden juhlinta täällä kestää alkaen sen vaihtumisesta. Oma vuosi vaihtui sitten kaveriporukassa Osakan keskustassa, jälkikäteen ajateltuna olisi varmaan kannattanut jollekin temppelille mieluummin etsiytyä, sillä H-hetkellä ei sitten kaupungissa tapahtunut yhtään mitään, ei yhden yhtä rakettia tai mitään. Onnistui se hevosen vuodesta vuohen vuodelle siirtyminen näinkin. Uuden vuoden päivänä kävin lumisadetta uhmaten kääntymässä lähimmällä temppelillä. Mitään sen suurempaa en päässyt paikan päällä seuraamaan, mutta tunnelma oli mukavan harras ihmisten kiertäessä alttarilta toiselle rukoilemassa ja papitkin hymyilivät ystävällisesti ihmettelevälle länkkärille. Takaisin temppeliltä kävellessä vastaantulija toivotti hyvät uudet vuodet ja sanoi että kylmä on eikös vain. Eihän tämä vielä mitään! totesin.

Vuoden ensimmäinen viikko vierähti aika mitääntekemättömissä merkeissä jet lageissani. Uuden vuoden yö tuli pakon edestä vietettyä aamuun asti keskustassa, kun junat eivät kulkeneet, joka sitten pisti koko unirytmit ihan sekaisin ja teki sen verran väsyneeksi, että mitään ihmeellistä ei tullut kehiteltyä. Suunnittelin kuitenkin ensi torstaina tapahtuvaa viiden päivän Seoulin reissua. Odotan innolla. Suurin osa kursseista alkaa olla tammikuun lopussa jo paketissa, mikä tarkoittaa sitten, että tänä viikonloppuna pakerran ulos kansainvälisen bisnessuunnitelmani, parin tuhannen sanan esseen ilmastonmuutoksen hoitamisesta ja valmistelen esitykseni wallpaper groupista ym. läksyt ja lopputyöt vielä ennen lähtöä. Kohta lähden syöttämään opiskelijakavereille hernekeittoa, ruisleipää ja salmiakkia, jotka Suomesta tänne roudasin mukana, saa nähdä saako niitä enää edes sanoa kavereiksi huomenna.

広島と宮島

14.12.

Itsenäisyyspäivä tuli vietettyä OUSSEP ”luokkaretkellä” Hiroshimaan (広島) ja Miyajimaan (宮島). Shima tarkoittaa saarta, hiro tarkoittaa leveää ja miya temppeliä, eli kävin leveällä saarella ja temppelisaarella. Bussissa istumista olikin sitten iloiset 5 tuntia suuntaansa, mutta aika kului ihan mukavasti univelkaa maksellessa molempien aamujen aikaisen herätysten ansiosta. Hiroshimassa vierailimme atomipommin muistoaukealla. Saimme kuulla omakohtaiset kokemukset atomipommin pudotuksen tapahtumista, tuolloin 8-vuotiaalta Ogura-rouvalta. Räjähdyksen tapahtuessa hän oli noin kolmen mailin päässä räjähdyksen keskipisteestä ja oli silti lentänyt useita metrejä ilmassa räjähdyksen paineaallosta. Olen aina jotenkin elänyt harhaluulossa, että atomipommi on vain yksi suuri räjähdys, joka tuhoaa hirmuisen ison alueen, mutta sen jälkeen kunhan välttää räjähdysalueen säteilyä kaikki on ihan okei.

Tarun mukaan 1000 kurkiorigamia taiteilemalla toiveesi toteutuu.
Tämän vuoksi eräs japanilainen niitä rupesi tekemään pommituksen jälkeen. 

Siinä sitten kuuntelin suu auki tarinaa tapahtuman jälkeisistä tapahtumista, jotka maksoivat säteilystä tietämättömille japanilaisille tuhansia ihmishenkiä. Suuremmilta vammoilta välttyneet ihmiset auttoivat parhaan kykynsä mukaan niitä, joilta lämpöaalto oli repinyt ihon riekaleiksi ym. vammoja, kuolleitakin piti ryhtyä hautaamaan ja tuhoutunutta kaupunkia raivaamaan. Vammautuneet pyysivät vettä, jota heille ei saanut antaa (liekö säteilystä saastunut). Kuolleita polttohautaavat ihmiset altistuivat ruumiista syntyvälle säteilylle ja kuolivat siihen. Kaupungin raivaamiseen lähteneet yläasteikäiset myös menehtyivät säteilyyn. Taivaalta satoi mustaa vettä, jota epätoivoisimmat yrittivät myös juoda pahimpaan janoonsa. Aika karua settiä 8-vuotiaalle koettavaksi. Nainen oli kuitenkin ihan hyväntuulinen ja kertoi haluavansa jakaa tarinansa, ettei koskaan vastaavaa tapahtuisi kenellekään. Koskettava paikka kyllä vierailla. Kelikin oli viilentynyt sen verran, että saatiin ihan lumisadetta omaksi ja muiden iloksi, osa näki lunta ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka melkein tuo olisi räntäsateestakin mennyt.

Muistoaukion läheiseen puistoon
haudattiin suuri määrä ihmisiä.

Räjähdyspaikasta pystyyn jäänyt rakennus
on jätetty pystyyn.

Hiroshima

Vietimme yötä japanilaistyylisessä hotellissa, saimme illalliset ja aamiaiset perinteistä ruokaa, kävimme hotellin onsenissa kylpemässä ja koulun henkilökunta oli järjestänyt karaokea illan kuluksi. Aamulla matka starttasi kahdeksalta kohti Miyajimaa. Saari on ollut japanilaisille tärkeä hengellinen keskus ja ennen kävijämäärän kasvamista siellä sijaitsevaan tärkeimpään temppeliin kuljettiin vedessä olevan torii-portin kautta veneellä. Ikävä kyllä oppaan ohjaamasta kierroksesta huolimatta yksityiskohtia ei hirveästi jäänyt mieleen. Kiersimme saaren tärkeimmät nähtävyydet, jotka kilpailivat huomiosta saarella tallustelevien villien kauriiden kanssa. Kauriit yrittivät näpistää käsistä kaikkea syötävän näköistä tavaraa; paperia, muovipusseja jne. Hienoin nähtävyys oli kyllä tuo veden päälle rakennettu temppeli. Vedessä seisovalla portilla on korkeutta lähes parikymmentä metriä. Opaskierroksen jälkeen omalle haahuilulle annettiin aikaa vielä tunti, jonka aikana lähinnä kiertelin ”kauppakatua”, josta pystyi maistelemaan paikallisia erikoisuuksia, kuten isoja simpukoita suoraan kuoresta ja lehden muotoista red bean-täytteistä leivonnaista, jota myytiin pitkin katua. Tämän jälkeen siirryttiin jo lautalla takaisin vastarannalle, vedettiin perinteinen japanilainen lounas ja lähdettiin jo huristelemaan takaisin kohti Osakaa. Viikon päästä olenkin jo Suomessa joulunviettopuuhissa ja vielä pitää käydä ainakin Kobessa ihmettelemässä jouluvaloja ja joululahjoja shoppailemassa.

Erään pariskunnan häät oikealla päätyivät turistien nähtävyydeksi.

いらっしゃい Aktiiviviikonloppu

4.12.

22.-24.10. olikin sellainen aktiiviviikonloppu, että seuraava viikonloppu piti vaan lepäillä. Lauantai Arima onsen-kylässä, sunnuntaina road trip pohjoisrannikolle Obamaan ja maanantaina pikanuudelimuseoon (:D) Minoo:n luonnonpuistoon ruskaa vielä ihastelemaan.

Hehkuttelin Kinosakin onsen-kylää jo aikaisemmin, mutta kyseistä hupia löytyikin jo puolentoista tunnin päästä. Puoli tuntia junalla luoteiselle pääteasemalle ja tunti paikallisliikenteen bussissa vuoren rinnettä ylös-alas. ”Kylä” tai pikkukaupunki oli sympaattisemman oloinen suurkaupunkiin verrattuna ja ihmisiäkään ei VIELÄ ollut liikaa. Lähdimme siis tekemään perinteiseen tyyliin kierrosta ja katsastamaan paikkoja. Kylän keskustaa täplittivät useat onsen kylpylät, ilmainen jalkakylpy ja juoma-allas josta sai maistella rautapitoista lähdevettä. Veren makuhan siinä ryystäessä suuhun tuli. Päätimme, että kylpyyn ehtii hieman myöhemminkin ja käppäilimme läheiseen puistoon, jossa ruskan piti olla hienoimmillaan. Komealtahan siellä näytti, istahdettiin sitten jalkakylpyyn vanhan pariskunnan seuraksi ja lilluteltiin hetki ja ihmeteltiin lehtien väriä. Olen aika varma, että mun kämäinen kännykkäkamera laimentaa noita värejä. Palattiin takaisin lähtöpisteeseen eri reittiä, haettiin lounasta コンビ:sta eli convenient storesta ja istahdettiin kylän läpi virtaavan joen ääreen mussuttamaan.

Tämän jälkeen lähdettiin etsimään kylpypaikkaa ja selvisikin, että kylpyyn ei pääse ihan joka paikkaan milloin huvittaa vaan aukioloajat ovat kussakin kylpylässä milloin itselle sopii. Kylän paras onsen oli luonnollisesti mennyt jo aivan tukkoon vierailijoista niin sinne ei kannattanut yrittää. Löysimme lopulta kivan pienen paikan, johon joutui kymmenisen minuuttia vielä odottelemaan. Ystävällinen täti esitteli meille odotellessa kuumavesipumppujärjestelmää, jolla vesi pumpataan 200 metrin syvyydestä meidän iloksemme. Se siitä harhakuvasta vuorilla pulppuavasta luonnon kuumasta lähteestä. Itse kylpylä oli tosiaan aika vaatimaton koon puolesta, mutta kuitenkin siisti ja kaikki odotettu löytyi. Istumasuihkut, normaalilla vedellä täytetty allas huuhtelua varten, ruskeaa super terveellistä kuuman lähteen vettä toisessa altaassa ja vielä kylpyamme johon uutta vettä porisi koko ajan. Siellä sitten vierähtikin tunti lilluessa ja jäähdytellessä. Täytyy sanoa, että kunnon sauna kyllä miellyttää itseä enemmän, mutta paremman puutteessa tuokin menee. Muut palasivat tämän jälkeen jo dormille, itse tein vielä yhden kierroksen toisessa puistossa, hiilihappolähteellä, parilla temppelillä (yhdellä oli ikivanha pyhä kirsikkapuu kasvamassa, ikä ehti unohtua) ja toisessa puistossa vesiputouksella ennen kuin palasin lähtöpisteeseen ja rupesin ihmettelemään, että milläs bussilla sitä oikein pääseekään takaisin. Parhaalla japaninkielen taidollani sitten selvittelin parin pojan kanssa, että olen oikeassa paikassa ja ylpeänä voin sanoa päässeeni hengissä takaisin.

Sunnuntaina lähdin Semyon kanssa Davidin isäntäperheen mukana Davidin sanojen mukaan ”järven rannalle Kioton lähelle”. Todellisuus olikin koko päivä autossa istumista ja reissu pohjoisrannikolle Obamaan. Matkan varrella pysähdyttiin Miyama Kayabukin kylässä. Kylä on parisataa vuotta vanha ja pidetty entisessä kuosissaan. Sammaleiden peittämät kaisla-riisikatot, vessana reikä lattiassa, kylpyhuoneena tynnyri bambulattialla ym. perussetti. Hämmentävää mistä sinne vuorien keskelle aikanaan raahasivat kaislat. Ilmeisesti noissa taloissa asuu vielä nykyäänkin ihmisiä, kun asiasta host mamalta kysyin loistavalla kielitaidollani. Matka jatkui meren rannalle, jossa lähdettiin sitten pikku kruisailulle merelle. Komeita maisemia kyllä. Jengi kalasteli merenpinnalla kelluvilta lautoilta ja ei kai siinä muuta ihmeellistä mainittavaa ole. Kruisingin jälkeen takaisin autoon ja tuntien paluumatkalle, jonka aikana viihdytin itseäni pohdiskelemalla paikannimien perusteella kanjien merkityksiä. Autoilua tuli varmaan sellainen 350 km yhteensä, mikä ei täällä vuorien keskellä ole mikään ajomatka Jyväskylästä Helsinkiin.

Maanantaina suunnattiin Jeremyn kanssa BSP:n (Brothers and Sisters jotain, edesajavat ulkomaalaisten ja paikallisten kanssakäymistä) järjestämälle päiväretkelle instant ramen museoon ja Minoo’n luontopuistoon. Jengiä olikin sitten paikalla useampi kymmenentä ihmistä. Pikanuudelit kehitti vuonna 1958 ensimmäisen kerran Momofuku Andon toimesta. Ajatus syntyi japanilaisten hakiessa sodan jälkeen päivittäiset nuudeliannoksensa ja Momofukun pohtiessa, että olisipa kiva kun ihmiset voisivat ottaa mukaansa monen päivän safkat kerrallaan. Itse museossa sitten päästiin väsäämään omat pikanuudeliannokset, jotka sitten rullasivat ”tehtaan” läpi, jossa havainnollistettiin valmistusprosessia. Hirveästi tuosta ei paria kuvaa lukuunottamatta enempää saanut irti, japaninkielen osaaminen tuli taas vastaan. Matka jatkui Minoo:n kaupunginosaan, jossa sitten väenpaljous olikin huomattava työpäivän kunniaksi järjestetyn kansallisen vapaapäivän vuoksi. Kadun varsilla myytiin paahdettuja kastanjoita ja taikinaan kastettuja, paistettuja VAAHTERANLEHTIÄ ym.. Siitä sitten parin kilsan kävely ruskan keskellä metsässä väkijoukon keskellä temppeleitä ihmetellessä ja lopulta pääsimme komealle vesiputoukselle. Vesiputouksen pitäisi olla yksi Japanin hienoimmista. Täältä käytiin tunti kääntymässä kämpillä ja lähdettiin illastamaan kaiten-sushipaikkaan nimeltä Kappa Sushi.

Matkan varrella pistäydyimme pikaisesti pachinko paikkaan. Pachinko on Japanin oma ainoa sallittu vedonlyönti tapa, jonka laitteet vastaavat periaatteeltaan yksikätistä rosvoa. Koneeseen syötetään rahalla ostettavia metallikuulia, väännetään kahvasta ja katsotaan tupakansavussa ja hirveässä metelissä valojen välkkeessä, kun pallot tipahtelevat mikä mitäkin reittiä. Mitään taitoa tai aktiivisuutta homma ei vaadi. Hämmentävää miten kukaan jaksaa noin tylsästä jutusta kiinnostua. Japanin vedonlyöntikieltoa kierretään siten, että onnen osuessa kohdalle samoilla metallikuulilla voi ostaa kultapalloja (aitoa kultaa), joita voi sitten myydä rahaksi. 

Kaiten sushi on se sushiravintola, jossa annokset kiertävät ravintolaa liukuhihnalla ja sieltä voi sitten valita mieleisiänsä tai sitten tilata omia suosikkeja erikseen, jotka saapuvat pyötään sitten pikkujunan avulla. Valkoiset lautaset maksavat 100 jeniä kipale ja mustat ovat sitten vähän tyyriimpiä. Ihan rattoisa kokemus, mutta ei tuollakaan oikein vatsaansa täyteen saa. Jotenkin tuo sushi ei kuulu loppujen lopuksi itselleni mihinkään kulinaarisen sfäärin kärkikastiin. Onneksi viime viikonloppuna pääsi sitten taas all you can eat lihan mättötalkoisiin. Tänä viikonloppuna on sitten vuorossa Hiroshiman ja Miyajiman ”luokkaretki” OUSSEP-oppilaiden kesken.

Havaintoja:

-Ihmiset suosivat täällä puudelilajikkeita koiriensa kanssa. Arimassa kummallisin näky tuli vastaan kun viitisen ihmistä kyyditsi vaatetettuja mäyräkoiria lastenvaunuissa pitkin kylän raittia...

-Täällä motoristikulttuuriin kuuluu kaasukahvan ränkyttäminen edestaas mahdollisimman ärsyttävän äänen tuottamiseksi.

-Stereotypia japanilaisten täsmällisyydestä karisee ja tuntuu pitävän paikkansa vain junien osalta. Muuten ihmiset kyllä myöhästelevät ihan yhtä paljon kuin kotipuolessakin. Junat kyllä kulkevat minuutin tarkasti.

おさしぶりだな Pitkästä aikaa

19.11.

Huh, pari viikkoa viimeisestä päivityksestä vierähtänyt. しつれいします, pahoittelen. Arkipäivät ovat kyllä rullailleet tasaiseen tahtiin kaavalla istu koulussa, tee läksyjä dormilla tai kampuksella, dataa, syö, laita ruokaa ja käy kaupassa, eli aika Suomesta tutulla kaavalla oikeastaan menty. Japanin tunneilla on siirrytty opiskelemaan jo kanjeja, jotka ovat siis Kiinasta adoptoidut. japanin kielen kolmannet kirjoitusmerkit. Näitäkin merkkejä käytetään teksteissä aika paljon. Tavumerkeistä poiketen yksi merkki merkitsee yhtä sanaa, joten opeteltava ei ihan heti lopu kesken... Tällä hetkellä olen opetellut parisen kymmentä ja pelkästään sanomalehden lukemiseen tarvitaan 2000 merkin ”perussetti”. Samalla merkillä voi olla useita eri merkityksiä riippuen muista kanjeista noiden yhteydessä se ilmenee tekstissä. Jossain määrin loogista tuo kirjoitus kyllä on; merkki 車 tarkoittaa autoa (kuruma) tai kulkuneuvoa (sha). Lisäämällä alkuun 電 eli sähkö (den) saadaan sana juna aikaiseksi. Pyörä saadaan vuorostaan kirjoitettua lisäämällä 自転 eli (ji) ja (ten) mikä sitten vapaasti käännettynä tarkoittaa itsestään pyörivää kulkuneuvoa. Täysin loogista. Myös samalla lausumisella, mutta eri kanjilla kirjoitettavia sanoja on, joilla kaikilla tietysti oma merkitys niin ulkomaalaiselle koko systeemi tuntuu kaoottiselta ja suoraan sanoen pää meinaa räjähtää näitä miettiessä. Kaikesta ulkoaopettelusta ja toistamisesta huolimatta (vai pitäisikö sanoa sen ansiosta) kielitaito kuitenkin kehittyy pikkuhiljaa, tosin omasta mielestä liian hitaasti, kun miettii, että opiskelussa hujahtaa yli kuusi tuntia viikossa kuitenkin. Idiotismin huippu on viikottaiset kuulustelut, tehtävän yhden sivun tekstin opettelu sana sanalleen ulkoa... Suosittelen kyllä tänne vaihtoon lähteville opiskelemaan perusteet (tai kaikki yliopiston tarjoamat kurssit) ennen tänne lähtöä niin pääsee suoraan korkeammille tasoille opiskelemaan ja kohdemaassa olosta on kielen oppimisen kannalta jotain hyötyäkin.

Kävin hakemassa pyöränikin takaisin. Aluksi ajattelin, että jättäisin koko nolon jutun kertomatta, mutta jospa joku saa hyvät naurut tästä. Täällä pyörät pitäisi aina pysäköidä pidemmäksi aikaa maksullisille pyörän pysäköintialueille. My country, my university tapahtumaan mennessä Maxin kanssa päätettiin kuitenkin noudattaa paikallisten esimerkkiä ja jätettiin pyörät ihan siististi väärään paikkaan. Ei kai sitä nyt niin tarkkaan valvota. Täällä turhan työn mekassa, turha toivo. Takaisin tullessa sitten todettiin, että pyörät olivat ottaneet jalat alleen ja pyöräparkissa toimivalta papparaiselta saatiin numero johon sitten soittaa. Managerin avustuksella löydettiin oikeaan paikkaan junalla parin aseman päähän. Parisenkymppiä virhemaksua tästä palvelusta sai pulittaa, mutta vastalahjana tuli arvokas opetus, että Japanissa ei noin vain sääntöjä olla noudattamatta. Ruokapuolella on tullut käytyä pari kertaa mäkissä ja todettua, että globalisaation mukanaan tuoma ketju, josta samanmakuista ruokaa saa maapallon toiseltakin puolelta ei ole pelkästään paha asia. Paikallisista ruoista nyt on maistettu japanin retikkaa, joka osoittautui varsinaiseksi super foodiksi, ja mustilla sesaminsiemenillä maustettua jäätelöä, mikä oli aika inha kokemus.

Viime viikonloppuna suunnattiin Samin ja Jeremyn kanssa lauantaina Kioton pohjoispuolelle, Kibunen temppelille, ihastelemaan Japanin ruskaa. Itsensä paikalle junailuun hujahti pari tuntia ja asemalta oli parin kilometrin kävely tien vieressä (ikävä kyllä) ennen temppelille saapumista. Japanin ruska vaikuttaisi olevan jossain määrin värikkäämpi kuin Suomessa. Jyrkkään mäkeen rakennetut muutamat rakennukset olivat ihan sympaattisia, vaikka paikka olikin ihan huolella hyödynnetty turismin suhteen. Temppelille käyvät viimeiset kiviaskelmat oli kuorrutettu molemmin puolin punaisilla lyhdyillä. Itse temppeli oli hyvin pieni ja jostain kumman mielenviasta johtuen henkilökunta laittoi paikalle musiikintoistovälineitä niitä välillä testaillen. Taululle ripustettujen vanerilappujen joukosta, joihin japanilaiset kirjoittavat munkeille asioita joiden puolesta haluaa näiden rukoilevan, löytyi huvitusta aiheuttanut lappu: ”Tullakseni Pokemon-mestariksi”. Takana oleva naisporukka totesi, että toivottavasti kyseessä ei ole aikuinen ihminen. Sam halusi jonottaa paikallista erikoisuutta, eli ennustuslapun, joka täytyi upottaa pyhän lähteen veteen, saadakseen sisällön luettavaksi ja päätin itse kokeilla paikallisten rukoustyyliä, kun kerran piti jonossa taas seistä. Kolehti sille varattuun laatikkoon, suuren kellon soittaminen, kaksi kumarrusta, kaksi taputusta, rukoilu kämmenet vastakkain, kumarrus ja poistuminen. Sam sai onneksi pelkkää hyvää tuuria, huonoa tuuria saadessaan henkilö sitoo huonon onnen vieressä olevalle orrelle ja munkit rukoilevat huonon onnen päättymistä. Lähdimme palaamaan paikalta takaisin päin ja matkalla kävimme istuutumassa teelle ja dango:ille. Jätkät eivät halunneet jäädä odottelemaan illan pimenemistä, joten ruskan kunniaksi järjestettävä valoshow jäi näkemättä.

Sunnuntaina suuntasin Kenin ja Edwinin kanssa Kansain (vaihto-)opiskelijoiden järjestämälle orientaalisen musiikin festarille. Päivä meni aikalailla junassa istuessa, sillä paikka oli todella syrjässä Kiotosta. Itse tapahtuma oli todella viihdyttävä. Opiskelijat esittivät omien maidensa musiikkia tai tanssia. Vaikuttavimpana latvialainen tyttö veteli jonkun kansanlaulun kansallispuvussa kanteleella. Toinen oli pukeutunut geishaksi ja esitti eräänlaisen keikistelytanssin sateenvarjon kanssa. Kiinalainen porukka veti oman koreografiansa viuhkojen kera. Pohjois-Amerikka oli aika vahvasti edustettuna perinteisellä pop-musiikilla, vaikka sielläkin olisi vaikka mitä kiinnostavampaa tarjolla. Myös soittimet pysyttelivät suht turvallisesti vain kitarassa ja pianossa, mikä oli vähän sääli. Tietysti ei oikein voi odottaa, että näin pieneltä alueelta löytyisi etnistä musiikkia harrastavia ihmisiä tällaiseen esitykseen, kun ei se taida oikein missään olla suosittu harrastus. Loppuun kerättiin koko jengi ja muitakin lavalle ja lallateltiin yhteislaulu japaniksi. Tapahtumasta jäi kyllä hyvä mieli, ettei harmittanut vaikka koko päivä meni junaillessa.

Tiistaina lähdin iltasella experimental mathematics kurssin kanssa ravintolaan syömään. Täällä on vissiin ihan tavallista käydä viettämässä opettajien kanssa iltaa aina silloin tällöin. Kahdeksan vaihto-opiskelijan voimin menimme sitten perinteiseen japanilaiseen ravinteliin syömään. Pöydän äärelle päästessä olin kauhuissani, että nytkö joutuu polvet ristissä istumaan tatamilla koko illan, mutta perinteitä oli länsimaalaistettu sen verran, että jalat sujahtivat sujuvasti pöydän alla olevaan sisennykseen. Opettaja hoiti tilaamiset koko illan. Olutta pöytään kaikille ja lasien tyhjentyessä sakea tilalle. Syömäpuolella tilailtiin suuri lautasellinen raakaa merenelävää, jonka kruunasi vasta lihoiksi laitettu kala joka vielä oikeasti vähän sätki vielä lautasella. Muuten syötiin yakitoria (erikoisimpana yhdessä oli kanan lihasmahaa) ja misokeitossa kypsennettyä kalaa, sieniä ja kasviksia. Proffa tilaili varta vasten erinäisiä japanilaisia ruokia. Vähän rupesin siinä ihmettelemään, että mitä tämä lysti maksaa ja mitä tuo oikein meidän kaikkien puolesta menee tilailemaan, kunnes selvisi, että proffa kustansi koko syöminkijuomingit. Siinä vaiheessa kyllä viljelin kiitoksia oikein olan takaa ja tunsin vähän häpeääkin, vaikken itse mitään tilannutkaan, sen verran avokätiset kestitsemiset mies järjesti. Pitää tarjoa salmiakkia kiitoksena (vai lieneekö kostona). Proffa kertoi haluavansa toivottaa meidät tervetulleeksi tänne ja siinä hän kyllä eittämättä onnistui.

Kaveri pyyteli kuvia kampuksesta enemmän, jos kiinnostaa niin täältä löytyy.

まちかね フェスティワル YO Festarit

6.11.

Noniin. Viikonloppu jäikin lopulta aika saamattomaksi, mutta laiskottelu teki kyllä hyvää. Sunnuntaina ja maanantaina kävin katsastamassa tuota Machikane festaria, joka siis oli tuo yliopiston oma festari. Mokoma järjestetään kuulemma pari kertaa vuodessa, kerran molemmilla kampuksilla. Käytännössä juhla on pääasiassa yliopiston klubeille toiminnan esittelyn tai oman toiminnan rahoituksen tilaisuus. Katu oli väärällään ruokakojuja, joista pääsi maistelemaan maan erikoisuuksia mukavan huokeilla hinnoilla. Alueella oli myös kaksi esityspaikkaa, joista toinen ihan rokkifestareilta tuttu malli kokonsa ja valoshownsa puolesta. Siellä sitten joku tytöiksi pukeutunut bändi pisteli menemään hyvällä meiningillä Jrock keikkaansa. Toinen lava puolestaan oli vaatimaton ruohokentän ääressä oleva paikka, jossa esitettiin mm. jotain japanilaista tsemppaamistanssia (miehekästä cheerledausta) ja akustisia keikkoja. Acapella tuntuu olevan täällä kovassa huudossa. Astronomiakerho oli pykännyt teltan, jonka kattoon projisoitiin tähtitaivasta. Jotkut olivat vääntäneet kummitustalon yhteen rakennukseen, mutta Universal Studiosin jälkeiset jonotustraumat tulivat sen verran vahvasti pintaan, että tuntia ei jaksanut odotella. Muita toiminnallisempia harrasteita oli kuula-aseilla ampuminen, näytelmien seuraaminen, Red Bullin sponssaama paperilennokinheitto, lauta- sekä videopelit. Oli myös valokuvanäyttelyä, kissaklubia, napatanssia ja muuta mukavaa. Itse kävin saken maistelussa testaamassa kolmea eri mallia. Kaikki maistuivat ihan yhtä pahalta.

Pikkulava ja kannustusesitys

Päälava

Pari random kuvaa kampukselta

Muutenpa mitään ihmettä kerrottavaa ei ole kertynyt. Tiistaina kävin Tainan ja Katjan kanssa pikaesittelemässä (aikataulut oli taas loppua kohden luonnollisesti venyneet kuin kuminauha) Suomen kuulijoille, jotka lähinnä koostuivat muista OUSSEP-vaihtareista muutamia japanilaisia lukuunottamatta. Muiden esityksiä oli ihan mielenkiintoista kuunnella, mutta seitsemän tuntia mokomaa oli kyllä aika raaka yliannostus. Onnistuin käymään parturissa suhteellisella menestyksellä, sanotaan nyt vaan, että tukkamuoti muuttui siinä prosessissa vähän uuteen suuntaan kielimuurilla keikkaroidessa. Alistuin myös vihdoin ja hommasin kahvinkeittotarpeet niin ei tarvitse enää sitä kylmää myrkkyä aamuisin litkiä. Kilo kahvia kaupasta ja suodatinpaperit, suodatinosa ja isoin kahvikuppi mitä sadan jenin kaupasta löytyi ja ei muuta kuin aamuisin keittelemään. Kyllä kelpaa taas herätä uuteen päivään. Ostimme Davidin kanssa kokeilun haluisina pari kalmaria kokonaisina ja lauantai-iltana sitten aloimme ihmettelemään miten näistä oikein safkaa saa valmistettua. Google pelasti päivän. Blogille näyttäisi tulevan keskimäärin tuhat katselua kuukaudessa, mikä tuntuu hämmentävän suurelta luvulta. Onko ihmisillä jotain muita asioita, joista haluaisivat kuulla, kuin ne mitä olen tänne tähän asti lätissyt?

Nomnom